En ole koskaan oppinut elämästä yhtä paljon kuin maatilalla asuessani. En ole koskaan oikeastaan ollut LÄHELLÄ kuolemaa, olen menettänyt läheisiäni kyllä, mutta on jotain ainutlaatuista siinä, kun näkee olennon, joka on ollut syntymästä asti ja joka riippuu sinusta selviytyä, ja kuolevan. Tiedän, tiedän, ihmiselämällä on vertaansa vailla oleva vaikutus mieleen Mutta olemme menettäneet pari kanaa viime kuukausina, puhtaasti sairauden ja ehkä tämän viimeaikaisen flunssan takia, vaikea sanoa Ja pelkkä se, että näen heidät yhtenä päivänä normaalina, seuraavana vähän "oudosti" ja vain pari päivää myöhemmin jouduin hautaamaan heidät, se on kurjaa. Tiedän, että se kuuluu elämän kiertokulkuun, ja minulle on sanottu useammin kuin osaan laskea, että tilalla ei kannata tehdä eläintä ennen kuin se on "kasvanut" tai "aiot pitää sen". Mutta mies, se ei ole helppoa joka tapauksessa. Se saa arvostamaan paljon asioita enemmän. Pienet asiat oikeastaan. Enkä tiedä, mihin olen menossa tämän kanssa, paitsi rakkauselämään. Se on arvokasta