Varjonukke-arsenaali Huomiotalouden kauden toinen rahapaja valitaan.

Tämä teos syntyi kirjallisesta katkelmasta lapsesta, joka tapasi isänsä ensimmäisen kerran nelivuotiaana, myrskyisinä aikoina, jotka lupasivat rauhaa mutta toivat sodan. Historiallisesta kaiusta tuli kysymys: miten ääneen lausumattomat ahdistuksemme muokkaavat herkimpääkin hetkeämme lasten kanssa? Mitä tahattomia ennustuksia me heitämme eleillä, jotka on tarkoitettu vain leikkiksi? Varjoteatterista tuli tutkimukseni tiedostamattomasta välittämisestä. Jokainen vanhempi uskoo suojelevansa lapsiaan aikuisten huolenaiheilta, mutta kätemme eivät voi muuta kuin luoda muotoja, jotka vainoavat meitä. Metamorfoosi tapahtuu niin vähitellen – pupun korvat ulottuvat kulmikkaisiin geometrioihin, linnun siivet taittuvat kovempiin muotoihin – että kumpikaan osallistuja ei tunnista muutosta. Näin perintö toimii: ei tarkoituksellisen opetuksen kautta, vaan sen väistämättömän vuotamisen kautta, mikä työllistää mielemme. Alkuperäinen tutkimukseni sai hyvät pisteet kerronnasta ja symboliikasta, mutta kritiikissä tunnustetaan, että tavanomainen renderöinti turrutti käsitteellisen terän. Strateginen päätös tuli selväksi: työnnä visuaalinen käsittely vastaamaan psykologista hienostuneisuutta. Lämmön täytyi kantaa uhkaa. Läheisyys tarvitsi arkkitehtonista jännitettä. Se, mikä näyttää terveelliseltä, on samanaikaisesti levoton. Tämä liittyy suoraan siihen, miten huomiotalous käy kauppaa emotionaalisella manipuloinnilla – antaen meille sisältöä, joka tuntuu lohdulliselta, samalla kun se koodaa tummempia lähetyksiä. Selaamme päivittäin tuhansien kodikkaiden kotikohtausten ohi, mutta tämä pyytää sinua viipymään kaksinkertaisen viestinsä kanssa: rakkaus on todellista, ja niin on myös se, mitä rakkaus ei voi estää itseään opettamasta. Teatterin varjot kasvavat suuremmiksi kuin niitä heittävät ruumiit, mikä on juuri ongelma.