Olen saanut niin paljon viestejä viime päivinä. Viestejä taiteilijoilta ja ystäviltä, jotka sanoivat olevansa samaa mieltä siitä, mitä kirjoitin, mutta "eivät voi sanoa sitä ääneen". Ja pelkästään tämä lause kertoo kaiken siitä, millaiseksi tämä tila on muuttunut. Kaiken alla kulkee nyt hiljainen pelko. Pelko näkyvyyden menettämisestä, syrjäytymisestä, siitä, että sanot jotain, joka saattaa järkyttää väärää henkilöä tai ryhmää. Pelkää, että rehellisyys saattaa maksaa sinulle paikkasi täällä. Eikö olekin ironista? Hajauttamiselle ja sananvapaudelle rakennettu tila tuntuu nyt pelon hallitsemalta... diplomatiaksi naamioitu pelko, kypsyydeksi naamioitu hiljaisuus. Ihmiset puhuvat "yhteisöstä" koko ajan, mutta mitä tuo sana edes tarkoittaa, jos et voi puhua vapaasti sen sisällä? Millainen yhteisö vaatii alistumista vastineeksi kuulumisesta? En väitä, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä tai että kritiikin on oltava äänekästä tai dramaattista. Mutta kun niin monet ihmiset kertovat minulle yksityisesti, että he tuntevat samoin, mutta pysyvät hiljaa, on selvää, että jokin on mennyt pahasti pieleen. Ehkä on aika lakata teeskentelemästä, että kaikki on hyvin. Ehkä sananvapaus merkitsee muutakin kuin kauniita sanoja kiinnitetyissä twiiteissä ja manifesteissa, koska jos ihmisten on kuiskattava, mitä ajattelevat, jos mielipiteidensä sanominen saa rangaistuksen, jos hiljaisuudesta tulee turvallisin valinta, silloin tämä tila ei ole hajautettu. Se on kesytetty. Eikä se ole tulevaisuutta, jonka taide ansaitsee